#KutsuMua

Tällä hetkellä on meneillään kiusaamista vastustava Kutsu mua-kampanja! Haluan olla osana kampanjaa, sillä itse olen kokenut hyvin paljon koulukiusaamista, läpi koko lapsuuden ja nuoruuden. Moni henkilöistä ei ehkä edes ole tajunnut miten paljon heidän sanansa ja tekonsa satuttivat.

Ala-asteella jouduin kiusauksen kohteeksi. En tiedä mikä siihen oli syynä. Ehkä olin erilainen. Ehkä olin ärsyttävä heidän mielestään. Ehkä he eivät vain pitäneet minusta. Olihan minulla erikoinen nimi, Melanie. Muistan joitakin yksittäisiä kiusaamis-tilanteita koulusta. Kerran, muistan tulleeni luokkaan ja näin miten moni luokan tytöistä oli reppuni/pulpettini luona. Kun he näkivät minun saapuneen, juoksivat he äkkiä omille paikoilleen. En siinä vaiheessa vielä tajunnut mitä he olivat tehneet. Koulun päätyttyä ihmettelin, miksi suurin osa luokan tytöistä oli "piiloutunut" ison puskan taakse. Ainakin yrittivät piiloutua, näin heidät kuitenkin selkeästi. Pyörälle kävellessäni oli satulalleni aseteltu kaikki pinssit repustani, rikottuina. Se tuntui aivan kamalalta. Sitä ne tytöt olivat siis tehneet luokassa reppuni luona. Ja taas kerran tulin kotiin itkien. Sitä tapahtui usein. Kerran kotimatkalla tuli pientä riitaa parin tytön kanssa. He asuivat kotimatkani varrella, joten en olisi päässyt tilannetta pakoon. Muistan huutaneeni heille Painukaa helvettiin. He vain nauroivat. He menivät toisen tytöistä kotiin ja hetken päästä juoksivat katuharjat kädessä mun perässä. Juoksin kotiin niin kovaa kuin vain pääsin. Asiasta tietysti soitettiin tyttöjen vanhemmille ja kävimme sopimassa asian heidän kotonaan. Se auttoi ainakin hetkeksi. Eräällä musiikin tunnilla teimme esitemiä lempibändeistä/artisteista ja olin valinnut TikTakin. En muista tarkalleen miten tilanne meni, mutta loppujen lopuksi en vain pystynyt enää pidättämään kyyneleitä, ja lukittauduin vessaan. En suostunut tulemaan ulos, vaikka opettajamme tuli juttelemaan oven läpi kanssani. Vaikka tytöt tulivat pyytämään anteeksi. Mä vain itkin ja itkin. Loppujen lopuksi kun asiaa ruvettiin sopimaan, olivat luokan pojat ulkona ja näkivät mun itkevän. Seuraavana päivänä kouluun tullessani sain kuulla moneen otteeseen miten nolo itkupilli olen.

Minulle annettiin monia lempinimiä ala-asteella. Melanie nimestä kun saa vaikka mitä keksittyä, kuten esimerkiksi niinkin selkeästi nimestäni tulevat Marsu ja Hamsteri. Olen aina pitänyt etuhampaitani isohkoina ja ollut epävarma niiden takia. Ala-asteikäisenä niistä kiusaamisen otti itseensä. Ja kun sen taustalla oli niin paljon muutakin. Kerran musiikin tunnilla sain nestemäisen liimapuikon "räjäytettyä" niin, että liima roiskui hiuksilleni ja vaatteilleni. Sen jälkeen olin Liimaletti. Yläasteella "lempinimet" vain paranivat. Mopsi, Mölö, Mela ja niin edelleen. Ei siinä iässä ole kivaa, kun ei vielä oma identiteettikään ole kokonaan syntynyt, että nimitellään typerillä nimillä. Mopsi sai miettimään, näytänkö tosiaan ruttunaamaiselta koiralta?  Mölö? Mitä se edes tarkoittaa? Ei mitään, mutta kuulostaa tyhmältä. Kaiken kukkuraksi minua kiusattiin oman mummoni nimestä. Hänen nimensä on Maila ja sekös huvitti koulukavereita. "Miksi sun mummon nimi on Maila? Eihän se oo ees mikään oikea nimi. Onks se mikä Maila? Pesis-maila? Sulkkis-maila? Vai ehkä sähly-maila?" Maila se on nimi niinkuin muutkin, mutta kai kiusaajien oli keksittävä ilkeää sanottavaa kaikesta mitä kuulivat.

Ala-asteen parin viimeisen vuoden aikana luokallemme muodostui kolmen tai no oikeastaan kahden tytön porukka. He olivat ne tytöt, jotka jotain sanottuaan saivat muut tekemään niin. Luokan "teinikuningattaret". He tuovat mieleeni Mean Girls elokuvan. Olin se Lindsay Lohanin näyttelemä tyttö, joka niin kovasti halusi olla heidän ystävänsä. Olin se tyttö, joka olikin heidän kanssaan. Olin myös se tyttö, jota he kiusasivat ja joka ei koskaan tuntenut olevansa mitään heidän rinnallaan. Hieman ehkä naurattaa nykyään ajatus siitä, että halusin olla heidän ystävänsä, ja pidinkin heitä oikeastaan parhaimpina ystävinäni, vaikka he kohtelivatkin minua huonosti. Nuorena sitä halusi olla kuin he. Halusi olla osa heitä. Koulussamme oli tietysti niitäkin tyttöporukoita, jotka olivat ylemmällä luokalla. Näitä pissaliisoiksi kutsuttuja tyttöjä. He kuvittelivat olevansa täydellisiä. Oltiin niin tälläytyneitä aina, ja ne jotka eivät käyttäneet meikkiä olivat täysiä nollia. Joskus mulla oli ponin hännät pään molemmilla puolilla ja muistan selkeästi, nimeltäkin jopa, tämän henkilön, joka tuli luokseni. Aivan naamani lähellä seisoessaan hän nauroi räkäistä naurua sanoen "Mikä v**un Peppi Pitkätossu säkin luulet olevas?, samalla omia hiuksiaan käsillä nostaen ja peppu keikkuen pois kävellen. Samaiset tytöt tulivat mulle monesti sanomaan ilkeitä asioita isosiskostanikin. Olemme äitini puolelta saamelaisia, ja siskoni tuli kouluun saamelaisten kansallispäivänä, kansallispuku päällä. Miten se vaikutti millään tavalla muiden tyttöjen elämään? Jos siskoni kunnioitti syntyperäämme niin paljon, että halusi tulla kouluun kansallispukuun pukeutuneena. Näin vanhemmalla iällä en kanna enää kaunaa asioista kenellekään. Ja monien vanhojen luokkakavereiden kanssa tulee oltua silloin tällöin tekemisissäkin. On vain kauhistuttavaa ajatella miten typerästi toisiaan kohdeltiin nuoremmalla iällä!

Yläaste oli ihanaa ja samalla aivan kamalaa aikaa. Sain paljon uusia ystäviä, sillä yläasteelle tuli oppilaita kaikista muistakin ala-asteista. Oli kivaa päästä tutustumaan uusiin ihmisiin! Sielläkin porukat, joissa liikuin vaihtelivat. Luokallani oli yksi poika, jonka kanssa emme tulleet yhtään toimeen. Hän oli kyllä sellainen, kenen kanssa kaikilla meinasi mennä sukset ristiin. Minun onnekseni, ne opettajat jotka olivat päättäneet arpoa luokan istumajärjestyksen, onnistuivat aina arpomaan niin, että istuin juuri tämän kyseisen henkilön vieressä. Tunnit menivät miten menivät, kun kaikesta oltiin erimieltä ja sitä rataa. Opettajatkin välillä sanoivat, että taitaa poika olla kotona käskytetty, kun pitää koulussa komentaa muita ja käyttäytyä sillä tavalla. Ehkä se oli tosiaan niin.
Luulin olevani osan luokkamme tyttöjen kanssa hyväkin ystävä. Toisin kuitenkin oli. Minua syrjittiin. Jätettiin porukan ulkopuolelle. Sekin ainoa tyttö, joka oli ollut mulle tärkeä, paljastui loppujen lopuksi samanlaiseksi kuin muutkin. Muistan erään päivän. Pari luokan tyttöä olivat hyvin outoja yhdellä kemian tunnilla. Näin kuinka he kirjoittelivat toisilleen viestejä vihkon sivuille, jotta en kuulisi mitä he keskustelivat. Tiesin heidän puhuvan minusta. Tunnin päätyttyä jäin luokkaan viimeiseksi ja vaivihkaa nappasin lapun roskiksesta, kun muut olivat poistuneet. No hieman noloa tonkia roskista, mutta lapun luettuani tiesin ainakin mitä tytöt minusta ajattelivat.  Minulla on kyseinen lappu vieläkin tallella. Löysin sen itseasiassa vähän aika sitten vanhojen vihkojen ja kirjojen joukosta. Kyllä siinä meinasi itku tulla silmään. Kyllähän me yläasteen viimeisenä vuotena aloimme kaikki tulla paremmin toimeen keskenämme. Ei oltu enää niin ilkeitä ja syrjitty samalla tavalla. Alettiin vihdoin tulla toimeen kaikkien kanssa. Alkuajat kuitenkin olivat todella rankkoja henkisesti.

Haluan myös pyytää anteeksi kaikilta niiltä ihmisiltä, joille itse olin ilkeä! Joille sanoin törkeästi. Kun itse kokee kiusaamista, johtaa se helposti myös siihen, että itsestäkin tulee kiusaaja. Sitä haluaa purkaa sen vihan ja surun sisältään johonkin toiseen. Se on tietysti väärin, mutta tiedän tehneeni sitä. Olen siitä syvästi pahoillani jokaikiselle, kiusaukseni kohteeksi joutuneelle. :(

Itse vielä lukiossakin koin kiusaamista. Heille se oli ehkä vain hauskaa vitsailua. Mutta kun oli jo lähemmäs koko ala-ja yläasteen saanut kuulla samanlaista paskaa, ei se enää lukiossa hauskaa ollut. Kun kerran satuin kysymään, että miksi he ovat sellaisia mua kohtaan, sanoi yksi pojista ettei heitä kiinnosta mun elämä. Kuitenkin jos olin viikonloppuna lisännyt esimerkiksi kuvan Facebookiin, saatettiin siitä heittää erittäin huonoa läppää. Ja kun uudelleen kysyin mikä heidän ongelmansa on, oli vastaus vain: Koska sä oot Mellu Tapsa. Eli se johtui vain siitä, että olin minä. Se tyttö, jolle oltiin oltu samanlaisia jo yläasteella. Se tyttö, jota kutsuttiin Melluksi. Se tyttö, joka ei ollut tehnyt mitään heille, ansaitakseen kaikkea sitä vittuilua ja ivailua asioista. Suurin osa, tai no oikeastaan kaikki, parhaimmista ystävistäni asuivat toisessa kaupungissa, joten lukiossa mulla ei ollut oikein ketään keneen turvautua. Kenelle puhua asioista ja kenen kanssa olla. Olin hyvin yksinäinen koulupäivien aikana. No onneksi lukio oli ohi nopeasti ja kuitenkin mulla oli aivan ihania ystäviä, joiden kanssa olin vapaa-aikanani!

Huono itsetunto ja itsetuhoiset ajatukset vilisivät päässä juuri yläasteella. Mietin monesti olisiko kaikilla parempi olla, jos minua ei olisi? Olinko vain turha yksilö maan päällä, jota ei sinne haluttu? Joskus mietin, mitä jos jäisin auton alle kun ajan pyörällä tien yli. Pariin otteeseen istuin suihkun lattialla, höylä kädessä. Muistan itkeneeni ja pääni sisällä vilisseen satoja kysymyksiä ja ajatuksia. Sitten säpsähdin, kun joku oli tulossa kylpyhuoneeseen ja heräsin todellisuuteen. Mitä ihmettä mä olin juuri ajatellut tekeväni!?  Tajusin, että mun on oltava vahvempi. Pystyttävä näyttämään, että ilkeät sanat eivät vaikuttaisi minuun. Vaikeaa se oli. Eihän nuorena, epäkypsänä vielä tiedä miten tilanteissa toimia. Taustalla kun oli vielä kaikki ongelmat ja asiat joita kotona tapahtui. Nekään eivät mitään niin kivoja asioita ollut. Kotoa pois potkimista, kotiavaimen pois ottamista, vanhanaikaiset kurinpitomenetelmät ja niin edelleen...  En ole hirveästi puhunut tästä aiheesta, sillä se on itselle todella arka. Nyt kuitenkin sain itseni avattua ja vihdoin puhuttua asiasta näinkin avoimesti hyvän asian puolesta.

Toivon, että tarinani jollain tapaa opettaa nuoria. Pienet sanat voivat satuttaa. Ja jos niitä kuulee jatkuvasti, monen ihmisen suusta, päivittäin tai ehkä viikottain, niin ei se ole kivaa. Se satuttaa. Ja kaikista pahin kiusaamisen muoto on juuri se, joka satuttaa psyykkisesti ja henkisesti. Se kiusaaminen, jota ei ulkopuolinen voi niin helposti havaita. Siitä ei jää uhrille ulkoisia jälkiä, mutta sisäiset arvet voivat olla suuria. Nuoret! Jos teitä kiusataan, älkää jääkö asian kanssa yksin! Ei ole noloa puhua asiasta jollekulle ja saada kiusaaminen loppumaan. Kokemuksen rintaäänellä, puhuminen asioista auttaa! Nuorena monia asioita on vaikea ymmärtää ja mielummin ehkä pitää asiat vain omana tietonaan, mutta on niin paljon ihmisiä jotka haluavat auttaa ja jotka voivat auttaa! Ja muistakaa, erilaisuus on rikkaus! Olkaa rohkeita ja olkaa omia itsejänne!!!

#Kutsumua #lopetetaankiusaaminen