No niin huonossa kunnossa hän ei vielä silloin ollut. Hän muisti minut kun kävin hänen luonaan heti, kun olin saapunut takaisin Suomeen. Olin maailman onnellisin. Silloin. Mutta tänään. Tänään kun pitkästä aikaa menimme kolmen siskoni sekä mummoni siskon ja tämän tyttären kanssa hänen luokseen, ei hän meinannut muistaa keitä me olemme. Kun vielä sain (saimme) hieman nuhteita siitä kuinka en käy mummon luona tarpeeksi, en voinut lopettaa kyynelten virtaa. Minusta tuntui niin pahalta. Oma mummoni ei muistanut minua. Tai muisti, mutta se vei hetken ennen kuin niin kävi. Ja siltikin tuntui kuin hän olisi muutamina lyhyinä hetkinä katsonut minuun kuin vieraaseen ihmiseen.
En edes tajunnut miten nopeasti sairaus ja sen oireet pahenevat. Sanoin itselleni aina miten kiireinen olen töiden takia ollut. Ettei ollut aikaa käydä kylässä. Ettei raskaiden työpäivien jälkeen jaksanut lähteä niin kauas. Ei vain viitsinyt. Sehän oli vain itselleen valehtelemista. En ymmärrä miksi en ole saanut itseäni käymään hänen luonaan useammin. Olimme ennen hänen luonaan hyvinkin usein. Olimme läheisiä. Mitä tapahtui? Minusta tuntuu todella tyhmältä. Niin tyhjältä sisältä päin. Niin syylliseltä tähän kaikkeen. Niin oudolta. Nyt ymmärrän miten rankkaa on monille katsella kuinka oma perheenjäsen, kenties oma äiti, sisko tai veli, serkku tai kuka tahansa sairastaa alzheimeria, ja pikkuhiljaa unohtaa enemmän ja enemmän tuoreita, nykyhetken tapahtumia. Muistaa vain lisää ja lisää asioita kaukaa menneisyydestä. Siirtyen kokoajan vain etäämmäksi meistä, jotka oikeasti olemme lähellä. Työntäen meitä kokoajan vain lisää ja lisää pois elämästään. En uskonut asian olevan niin rankkaa kuin se todellisuudessa on. On vaikea käsittää miten ihminen vain pikkuhiljaa alkaa unohtamaan asioita, ihmisiä, muistoja, ihania hetkiä elämästään.
Nyt tiedän ainakin mitä voin tehdä jatkossa. Käydä hänen luonaan niin usein kuin vain kerkeän. Yrittää muistuttaa häntä niin pitkään kuin mahdollista, että olen ollut, ja olen edelleenkin osa hänen elämäänsä. En halua hänen viimeisen muistonsa minusta olevan se, että hän ajattelisi vain miten vähän hänen lapsenlapsensa kävivät hänen luonaan. Ei. Haluan että kun hän sitten joskus ehkä unohtaa minut, muistikuvaksi jäävän ne hetket, jotka vietin hänen kanssaan. Joina olin hänen tukenaan. Joina tein hänet iloiseksi ja sain hänet nauramaan. Ne kaikki ihanat muistot joita olemme yhdessä luoneet läpi koko kasvuni pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi.
Taas opin hieman lisää elämästä. Tajusin, miten tärkeää on pitää yhteyttä ja hyvät välit sukulaisiin ja muutenkin ystäviin ja kaikkiin ihmisiin. Sillä voi käydä niin, että ei koskaan saa mahdollisuutta korjata välejä henkilön kanssa. Pyytää anteeksi ja sopia asioita jos on ollut riitaa. Muistaa miten viimeinen kerta kun näki henkilön oli onnellinen. Miten onnelliseksi se kyseinen henkilö teki sinut. Koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu. Yritän siis tehdä parhaani, jotta minusta jäävät muistot olisivat onnellisia ja ihania kuin myös muistot joita minulle jää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti