torstai 31. heinäkuuta 2014

Muutama kilo kevyempänä

Kyllä taas mieli lepää kun tänään tuli vedettyä kunnon juoksulenkki!! Vaikkakin lenkin jälkeinen tunne että oksennus meinaa lentää ei ehkä ole paras mahdollinen, kuitenkin saan itselleni niin hyvän fiiliksen siitä että olen pitkän pitkän tauon jälkeen alkanut treenaamaan pikkuhiljaa määrää lisäten. Ja se, että kokoajan kykenen suoriutumaan paremmin juostessa ja muussakin treenaamisessa, saa se kyllä hymyn huulille. Siitä kertoo aika paljon se, että viime joulun jälkeen painoa on tippunut ainakin viitisen kiloa pois. No Italiassa vuoden aupairina ollessa tuli päivittäin syötyä tietysti pastaa ja pizzaa. Lisäksi italialaisten tapa syödä aamupalaksi makeaa, italialainen jäätelö (PARASTA mitä tiedän!!!!!!) ja kaikki muut ihanat herkut, joita tuli maisteltua. Kyllä siinä paino lähti nousemaan. Tietysti alkoholi vaikutti myös asiaan.. Kotiin palattuani olin todella turvonnut koko kehostani. En silloin vielä tajunnut sitä. Nyt kuitenkin kuvat kertovat, miten suuri muutos kehossani on tapahtunut. Isohkoiksi käyvät vaatteet ovat myös olleet yksi keino huomata miten paino on tippunut. Ruokavalion muuttaminen ja tietysti treenaaminen ovat olleet suurimmat tekijät. Syön huomattavasti terveellisemmin kuin jokunen aika sitten ja tarkkailenkin sitä mitä syön jonkun verran. Joskus sallin itselleni kuitenkin herkutteluhetkiä! Pitää sitä elämästä nauttia kunnolla, välillä sitten vaikka syömällä sitä lemppari suklaata tai vaikka jäätelöä.
Mulla oli kova tahto saada Italiassa kerätyt kilot karisemaan. Itsetuntoni oli hyvin alhainen, jo itseasiassa ennen Italiaan lähtöäni. Olen aina ollut (ainakin omasta mielestäni) hieman isohkompi kaveripiirissäni. Pidin itseäni kuvottavana. Kyllä siinä kovasti itsetunto horjui siinä vaiheessa, kun tajusi oikeasti mitä itselle oli tapahtunut yhdessa vuodessa. Näin jälkikäteen miettiessä minua oksettaa ne määrät joita söin aupairina ollessani. Ja se mitä söin. No tietysti vaalea pasta ja kaikki vehnästä tehty ruoka on petollista, ja se miten paljon ruokatottumukset muuttuivat ja vaikuttivat kehoon. Onhan Italiassa täysin erilainen tapa syödä kuin täällä koto Suomessa. Päivällinen painottuu yhdeksän tienoille illalla. Eikös sitä sanotakin, että illalla ei pitäisi raskaita aterioita enää syödä. Onneksi asiaan on tullut muutos!!

Alla kuvista näkyy miltä näytin Italiassa maaliskuussa 2013. Ja miltä näyttää tällä hetkellä. Kuvien aikaväli on noin vuosi ja neljä kuukautta. Kuitenkin olen vasta noin muutamia kuukausia sitten aloittanut treenaamaan enemmän, eli treenaamista ei ole tapahtunut jatkuvasti vuodesta 2013 alkaen.

Motivaationi treenaamista kohtaan on kasvanut huimasti. Noin vuosi tai kaksi vuotta sitten en saanut itseäni lenkille en sitten millään. Silloin tällöin tuli jotakin tehtyä, mutta sellaiset treenimäärät eivät vaikuttaneet millään tavalla kehooni. Nyt olen käynyt salilla useaan otteeseen, kiitokset Jennalle hyvistä salitreeneistä ja mukaan treenaamaan ottamisesta!! Lenkillä tulee käytyä usein; lenkkeilen töihin ja töistä kotiin. Joskus menen pyörällä, mutta useimmiten ihan hölkäten tai juosten. Kotona tulee tehtyä lihaskuntoliikkeitä jne, omatekoisia painoja käyttäen (painoina toiminut esimerkiksi 1,5 litran vesipullot täytettyinä). Lahden hyviä urheilumahdollisuuksia käyttäen; urheilukeskuksen mäkisessä maastossa lenkkeily, Radiomäellä porrastreeniä jne. On tullut myös kokeiltua crossfit-treenejä kavereiden kanssa, ja niistä olen paljon tykännytkin. Haluaisin kovasti oppia crossfitistä laajemmin ja päästä kokeilemaan erilaisia liikkeitä joita se pitää sisällään! Eiköhän sitten Jyväskylästä löydy sellainen sali, jossa kyseistä lajia pääsee kokeilemaan! Peukut pystyyn!!! Ei muuta kuin tsemppiä kaikille treenaamiseen ja omien tavoitteiden saavuttamiseen! Itselle se suurin tavoite on tähän mennessä ollut se, että pääsen eroon Italian kiloista, ja että saan kiinteytettyä kroppaani. Pitäisi tässä ehkä alkaa pikkuhiljaa pohtimaan itselleen uusia tavoitteita ja mitä treenaamiselta odottaa. Minulle se on lähinnä ollut vain omaksi iloksi treenaamista, koska saan siitä hyvän olon. Tietysti ex-yleisurheilijana sitä usein kaipaa sitä fiilistä kun oli perhosia mahassa ennen kisatilanteita, ja miten hyvä fiilis siitä tuli, kun sai uusia ennätyksiä tai pääsi johonkin toivomaansa tulokseen. No kisailut on nyt tällä hetkellä kaukana jossakin odottelemassa sopivaa hetkeä. Enkä oikeastaan edes tiedä missä lajissa tai millaisiin kilpailuihin haluaisin osallistua. Fitness ei ole ainakaan tällä hetkellä yhtään mua kiinnostava juttu. On hienoa, että niitä ihmisiä löytyy. Ja juuri niitä jotka tekevät sitä ihan tosissaan. Liikaa on niitä henkilöitä, jotka ovat aloittaneet fitness-treenaamisen vain sen takia kun muutkin tekevät sitä. No onhan se tällä hetkellä IN jos sitä tekee.
No jokaiselle on tässä maailmassa jotakin. Ehkä mä rupean uudestaan yleisurheilemaan vielä joskus. Ehkä musta tulee balettitanssija. Tai ehkä haluan ruveta vuorikiipeilijäksi. Eihän sitä koskaan tiedä.
Tällä hetkellä mulle kuitenkin riittää se, että näinkin pienet onnistumiset saa hyvän olon ja hymyn huulille! Yritän olla ottamatta urheilun liian totisesti, ainakin tässä vaiheessa. Katsotaan sitten muutamien kuukausien päästä uudelleen :D



tiistai 29. heinäkuuta 2014

Sometimes it's okay to be sad

Tänään olin surullinen. Mummollani todettiin noin puolisen vuotta sitten alzheimerin tauti. Olin silloin aupairina Italiassa. Pelkäsin niin kovasti, että kun palaan takaisin Suomeen hän olisi unohtanut kuka olen. Niinhän tauti leviää; lopulta sairastunut henkilö ei muista ketään sukulaisistaan tai lähipiirinsä henkilöistä.
No niin huonossa kunnossa hän ei vielä silloin ollut. Hän muisti minut kun kävin hänen luonaan heti, kun olin saapunut takaisin Suomeen. Olin maailman onnellisin. Silloin. Mutta tänään. Tänään kun pitkästä aikaa menimme kolmen siskoni sekä mummoni siskon ja tämän tyttären kanssa hänen luokseen, ei hän meinannut muistaa keitä me olemme. Kun vielä sain (saimme) hieman nuhteita siitä kuinka en käy mummon luona tarpeeksi, en voinut lopettaa kyynelten virtaa. Minusta tuntui niin pahalta. Oma mummoni ei muistanut minua. Tai muisti, mutta se vei hetken ennen kuin niin kävi. Ja siltikin tuntui kuin hän olisi muutamina lyhyinä hetkinä katsonut minuun kuin vieraaseen ihmiseen.

En edes tajunnut miten nopeasti sairaus ja sen oireet pahenevat. Sanoin itselleni aina miten kiireinen olen töiden takia ollut. Ettei ollut aikaa käydä kylässä. Ettei raskaiden työpäivien jälkeen jaksanut lähteä niin kauas. Ei vain viitsinyt. Sehän oli vain itselleen valehtelemista. En ymmärrä miksi en ole saanut itseäni käymään hänen luonaan useammin. Olimme ennen hänen luonaan hyvinkin usein. Olimme läheisiä. Mitä tapahtui? Minusta tuntuu todella tyhmältä. Niin tyhjältä sisältä päin. Niin syylliseltä tähän kaikkeen. Niin oudolta. Nyt ymmärrän miten rankkaa on monille katsella kuinka oma perheenjäsen, kenties oma äiti, sisko tai veli, serkku tai kuka tahansa sairastaa alzheimeria, ja pikkuhiljaa unohtaa enemmän ja enemmän tuoreita, nykyhetken tapahtumia. Muistaa vain lisää ja lisää asioita kaukaa menneisyydestä. Siirtyen kokoajan vain etäämmäksi meistä, jotka oikeasti olemme lähellä. Työntäen meitä kokoajan vain lisää ja lisää pois elämästään. En uskonut asian olevan niin rankkaa kuin se todellisuudessa on. On vaikea käsittää miten ihminen vain pikkuhiljaa alkaa unohtamaan asioita, ihmisiä, muistoja, ihania hetkiä elämästään.

Nyt tiedän ainakin mitä voin tehdä jatkossa. Käydä hänen luonaan niin usein kuin vain kerkeän. Yrittää muistuttaa häntä niin pitkään kuin mahdollista, että olen ollut, ja olen edelleenkin osa hänen elämäänsä. En halua hänen viimeisen muistonsa minusta olevan se, että hän ajattelisi vain miten vähän hänen lapsenlapsensa kävivät hänen luonaan. Ei. Haluan että kun hän sitten joskus ehkä unohtaa minut, muistikuvaksi jäävän ne hetket, jotka vietin hänen kanssaan. Joina olin hänen tukenaan. Joina tein hänet iloiseksi ja sain hänet nauramaan. Ne kaikki ihanat muistot joita olemme yhdessä luoneet läpi koko kasvuni pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi.

Taas opin hieman lisää elämästä. Tajusin, miten tärkeää on pitää yhteyttä ja hyvät välit sukulaisiin ja muutenkin ystäviin ja kaikkiin ihmisiin. Sillä voi käydä niin, että ei koskaan saa mahdollisuutta korjata välejä henkilön kanssa. Pyytää anteeksi ja sopia asioita jos on ollut riitaa. Muistaa miten viimeinen kerta kun näki henkilön oli onnellinen. Miten onnelliseksi se kyseinen henkilö teki sinut. Koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu. Yritän siis tehdä parhaani, jotta minusta jäävät muistot olisivat onnellisia ja ihania kuin myös muistot joita minulle jää.



keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Päivän mietteitä

Välillä sitä tulee miettineeksi, millaista olisikaan olla vielä lapsi? Elää huoletonta nuoruutta murehtimatta mistään? Pienetkin asiat tekivät silloin onnelliseksi. Ihan vain se, kun siskoni kanssa pääsimme kahdestaan Hollolasta Lahteen kiertelemään kauppoja Triossa. Se oli niin jännittävää. Tai se kun näki ystäviä. Miten iloiseksi se sai kun pääsi leikkimään ja tekemään asioita ystävien kanssa. Rikottiin ehkä yhdessä hieman sääntöjä, tehtiin tuhmuuksia. Elämässä oli niin paljon jännitystä silloin, kun oli vielä pienen pieni lapsi.

Tietysti täysi-ikäisyyden mukanaan tuoma vastuu ja vapaus tehdä mitä haluaa toi sekin tietynlaista jännitystä elämään. Ajatteli, että nyt mä olen aikuinen ja voin tehdä mitä vaan! Ja onhan se ihanaa kun kukaan ei ole määräämässä monelta pitää tulla kotiin, monelta on illallinen tai milloin saamme mennä minnekin. Kukaan ei kiellä syömästä karkkia vaikka joka päivä eikä vanhemmat ole soittelemassa perään kyselläkseen missä menemme. Tunne siitä, että itse saa päättää asioistaan on maailman paras.

Mutta ihan vain välillä. Näinä sateenjälkeisinä raikkaina päivinä. Kun tänään istahdin pihamme keinuun. Tulin miettineeksi sitä huolettomuutta ja pienistä asioista iloitsemista lapsuudessa. Kyllä sitä iloa näin kaksikymppisenäkin monista asioista saa. Ne vain ovat tietysti hieman erilaisia verrattuna lapsena olleisiin. Ihmisten pitäisi iloita enemmän siitä mitä heillä on; ystävistä, perheestä, poika/tyttöystävistä, ihan kaikesta. Ei mielestäni vaadita lottovoittoa tai paljoa kalliita esineitä ollakseen onnellinen ja iloitakseen elämästä. Itse koen olevani tällä hetkellä erittäin onnellinen siihen millainen elämäni on ja mihin suuntaan se on menossa.

Ihmiset nauttikaa elämästä!



maanantai 7. heinäkuuta 2014

MONDAY

Viikonloppu oli ja meni. Lauantaina olin Ninnun & Vilin tupareissa. Samalla vietettiin Ninnun valmistujaisia ja Vilin 21v. synttäreitä. Hauskaa oli! Onnea vielä uuteen kotiin!
Sunnuntai. Olin niin väsynyt aamulla. Heräsin, kun puhelimeni soi ja minua pyydettiin rannalle. Kyllä kannatti nousta ja lähteä pikaisen suihkun jälkeen nauttimaan päivästä! Tuli sitä vähän saatua väriäkin pintaan! Kävimme poikaystävän kanssa syömässä hänen vanhemmillaan ja myöhemmin siskoni tuli Kouvolasta Lahteen yökylään meille. Vein hänet illalla kavereideni kanssa saunomaan ja grillailemaan. Kyllä oli virkistävää saunoa ja käydä uimassa pitkästä aikaa.
Melkein olin jo unohtanut kerrostalomme olevan remontissa kunnes tänä aamuna taas heräsin kamalaan poraamiseen. On ärsyttävää herätä joka aamu maanantaista perjantaihin remonttimiesten mekastukseen. Argh. No korvatulpat auttavat edes hieman. Ja tieto siitä että pian muutamme pois. Siskoni oli käynyt aamulla kaupassa. Ajatteli olla ihana ja oli ostanut meille mansikoita ja aamupalatarvikkeita. Päätettiin tehdä pieni brunssi. Omnom kun oli hyvää.
Loppupäivä tänään onkin mennyt Jyväskylään soitellen ja asuntoesittelyjä varaillen ja sainkin onnekseni muutamat esittelyt lisää huomiseksi. Vielä kun olisi joku henkilö kenellä ei ole töitä huomenna ja haluaisi lähteä mukaani.. Anyone?!


tiistai 1. heinäkuuta 2014

Milan. Reunion.

Tässä siis yksi viimeisimmistä postauksista mycosmon sivuilta:
Äääh, tuntuu ettei aika riitä millään kirjoittamiseen täällä. Olen aloittanut kymmeniä luonnoksia, mutta luonnoksiksi ne ovatkin jääneet. No nyt sain itseni taas kirjoittamaan.
Aloitin juhannus päivänä kahden viikon mittaisen lomani. Olimme jutelleet pitkään Milanossa vuoden 2012/2013 aikana saamieni au pair ystävien kanssa, että tapaisimme uudelleen siellä vuoden päästä kesällä. Eli siis tänä kesänä. No niin me sitten teimme. Lauantaina 21.6. aloitin kovassa kiireessä pakkaamaan ja illalla lensin Milanoon. En olisi voinut olla onnellisempi nähdessäni  tytöt ja tutut paikat Milanossa. Olimme vuokranneet aivan älyttömän upean asunnon jossa asustimme nämä 8 päivää. Viikko oli yksi elämäni parhaimmista; meillä oli niin hauskaa tyttöjen kanssa. Olimmehan parhaita ystäviä asuessamme Milanossa. Tuntui kuin emme olisi olleet erossa ollenkaan. Sain myös uusia upeita ystäviä reissulta sillä osa tytöistä toi kavereitaan mukanaan!
Onnistuimme menemään Milanoon juuri täydelliseen aikaan, nimittäin miesten muotiviikot olivat juuri meneillään! Ja voi että miten paljon kauniita, kuumia malleja (niin miehiä kuin naisiakin) tapasimme! Osasta saimme jopa kavereitamme! Viikkoon sisältyi paljon kävelyä paikasta toiseen ja siitä kertovatkin kipeytyneet lihakset, pizzan, pastan ja jäätelön sekä muiden ihanien italialaisten herkkujen syömistä, mahtavissa juhlissa käymistä, vanhojen tuttujen treffaamista, jalkapallo pelien katsomista kanaalin varrella ja tietysti shoppailua!! Matkaan tuli napattua muutamia täydellisiä vaatteita ja asusteita. Onhan Milano muodin mekka. Oli siis pakko ostaa itselleen jotain tyylikästä uutta kaapin täytteeksi. 
- See more at: http://mycosmo.fi/article/melanieee/milan-reunion#sthash.R4TDlXtd.dpuf

New Blog. New Name.

Kirjoitin blogia asuessani vuoden Italiassa ja se oli yhtä sekamelskaa, sillä mulla ei ollut minkäänlaista kokemusta blogin kirjoittamisesta. Ei ole oikeastaan vieläkään. Ajattelin kuitenkin aloittaa nyt aivan puhtaalta pöydältä. Katsotaan mitä tästä tällä kertaa tulee!
Olen jo muutamia postauksia tehnyt www.mycosmo.fi sivustolle ja ajattelin laittaa kyseiset tekstit tännekin, jotta blogspotin lukijat pääsevät katsastamaan samoja tekstejä!
P.s. Blogin nimen keksiminen tuotti myös ongelmia.. Se saattaa vaihdella useaankin otteeseen lähipäivinä, kunnes keksin juuri sellaisen nimen mikä sopii mulle!